Ymmärrän sen, että jos erotaan
niin silloin ihmisen sydän "menee rikki".
Mutta voiko ihminen mennä rikki,
siten ettei enää pysty siihen
mikä on joskus ollut tärkeää?
Voiko ihmiseen tulla tällainen vika?
Ja jos voi,
miten tämän vian pystyy korjaamaan?
Miten pahan olon saa pois?
Olon, jota ei koskaan ole ollutkaan,
tunteen, joka vaivaa.
Vannotan kaikille,
että kyllä minä pärjään,
mutta tiedän heti,
kun katson peiliin,
valehdelleeni.
Onko tämäkin vain tyhmä,
olematon vika,
jonka vain minä huomaan.
Tiedän, ettei kukaan ole täydellinen,
että jokaiseen mahtuu omat vikansa.
Miksi minusta tuntuu,
että minun vikani
ovat suurempia kuin muiden.
Miksen voi nähdä maailmaa
samoin, kuin pieni lapsi
Tai tietää elämästä
samoin, kuin hauras vanhus.
Miksi onnelliset asiat
ahdistavat minua
enemmän kuin
surulliset asiat.
Olen huomannut itsessäni
turhan suuria muutoksia.
Tiedän että kulunut vuosi
on tuonut uutta elämääni,
liikaa kerralla.
Mutta jos väitän olevani onneton,
valehtelen
Ja jos taas väitän olevani onnellinen,
ei sekään tunnu oikealta
olen hukassa, niin hukassa.
En enää tiedä
mikä on oikein ja mikä on väärin
toimin vain vaiston varassa
En enää tiedä
mikä on hyvää ja mikä on pahaa
ei katsos kiinnosta.
Minä olen mitä olen,
olen aina ollut hiljainen,
se omaan kuoreen vetäytyvä,
joka ei kiinnosta ketään,
ja joka ei kiinnostu kenestäkään.
Näin se vain on, eikä
menneisyydelle mahda mitään!
Mutta, voiko ihminen
todella hajota,
menettää kiinnostuksen,
uskon, osaamisen,
menettää kaiken sitä kohtaa
mitä rakasti ennen eniten maailmassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti