EPÄammattimainen.

Juuh. Taas päästii tähän tilanteeseen. Sain sit taas kuulla et kaikki on mun vikaa, enkä tee hitto vie mitää oikei!!

Mein ryhmäs on yksi Aino(nimi muutettu), hän on 5v. ja ollu todella ujo, hiljainen ja arka. Syksyllä kun hänet tapasin, hän ei puhunut kenellekään mitään, oli vain omissa oloissaan. Jos häneltä kysyi jotain, hän meni aivan lukkoon. Hän oli näkymätön. Tulin ryhmään, ja aloin huomaamattani tekemään työtä hänen kanssaan. Juttelin, halasin, pidin sylissä.
Aloitin kahden keskisillä asioilla. Yritin valaa häneen uskoa,jotta hän pystyisi luottamaan edes minuun. Loppujen lopuksi hän alkoi puhua. Ensin ihan pienellä äänellä, ja vain minulle. Olin hänelle tuki ja turva. Hän saattoi käydä halaamassa minua monta kertaa mm. ruokailun aikana, vain kokeakseen, että olen oikeasti siinä. Muiden kysyessä jotain, hän meni taas lukkoon. Kun minä hetken päästä toistin kysymyksen, hän vastasin minulle kuiskaamalla. Tätä mentiin jonkin aikaa.
Pikku hiljaa ääneen tuli lisää volyymia ja tyttöön rohkeutta. Hän alkoi osallistua tuokioilla viittaamalla. Välillä tuli vieläkin hetkiä, jolloin rohkeus katosi yllättäen. Mutta niistäkin selvittiin.
Pian tyttö alkoi puhua reippaalla äänellä, myös muillekin kuin minulle. Tytön äiti kertoi, että tyttö kaipaa kovasti päiväkotiin, katsomaan onko lempitäti siellä. Sillä hetkellä sisällä läikähti. Ehkä tää kaikki työ ei ookaa ollu turhaa.

Nykyään tyttö viittaa usein tuokioilla, myös koko päiväkodin yhteisillä tuokioilla. Hän tahtoo osallistua. Hän puhuu ja leikkii, siinä missä muutkin lapset. Välillä tulee hetkiä, jolloin vieläkin se ujous meinaa ottaa vallan, mutta kun aikuinen ei kiinnitä siihen suurempaa huomiota, näistäkin päästään ylitse.
-----------------------------------------------------------------------------
Tässä tarina mulle tärkeestä lapsesta. Ja miks mä tän halusin kertoa.. Ihan vaan, jotta kaikki näkee, kuinka EPÄammattimaisesti mä oon toiminu. Paapon lapsia liikaa, en anna niille tilaisuutta näyttää mitä ne osaa ja pystyy, ku kahlitsen niitä.. Mun pitäs astuu monen monta askelta taakse päin, kauas tän lapsen ulottuvilta, jotta se ei turvais muhun aina.
Aina täl lapsel on ollu samat säännöt ku muillakin. Mä vaadin tältä lapselta iha samalla tavalla ku muiltakin. Ehkä se sit on liikaa.. Ehkä mun pitäs tosiaa aatella et lapset on lapsia, ei ne mitää tarvi. Mä oon vaa töissä.. Mä en vaa PYSTY siihen!!!
Ehkä mun sit pitää ottaa se ainut oikee tapa toimia, kehua tyhjästä(miltä tuntuu, kun aina kehutaan siitä samasta asiasta, jonka oot osannu jo monta vuotta)... Ikin et saa mitää muuta, ku sen "hyvä".

Nyt eletää muutenki jänniä aikoja, otin vähä ohjia omiin käsiini, ja aloin kokeilee sylihoitoo yhen villikon kohdalla.. tähän asti se on toiminu hyvällä tavalla. Varmaan sekin on jonkin ajan päästä väärin... MIKS AIKUISEN IHMISEN PITÄÄ OLLA NIIN MUSTASUKKANEN/KATEELLINEN?????