Aina sama virsi. Ikinä ei anneta muuta vaihtoehtoa. Helevetti ku tiedän että stressi on se viimenen paha, mut mitä muutakaa voi odottaa ku ikinä ei tiiä et mikä on hyvä ja mikä ei... Tänää jo vihdoin näytettiin vihreetä valoa uudelle. Ehkä mua vihdoin aletaan tutkimaan, TAAS. Itku kurkussa kuuntelin kuinka asiantuntija sano että jos ei muutosta tapahdu ni löydän pian itteni taas lääkärin pöydältä operoitavana.

Ei sillä, tottakai mä tahdon tietää mikä mua vaivaa, mutta ku en tiedä mitää sen kamalampaa kuin se mahdollisesti tulossa oleva... Viimeksi koin olevani yksin, jouduin kohtaamaan sen aivan yksin. Nyt tiedän että jos taas tarvii, ni en ole yksin. A kyllä tukee mua viimeseen asti.

Jotenki harmittaa ku toinen on niin ihana mulle, mutta mä en vaa osaa ottaa sitä huomioo vastaan. Ja lopulta tulee tunne ettei toinen huomioi. Ärsyttävä oravanpyörä josta pitäs päästä eroon...