Elämää ei sen enempää

Oon nyt asunu yksin tollasen viikon verran. Aluks tuntu ettei toi Toukokuu pääty ikinä. Voin kertoo, ettei ollu kovinkaan helppoo asua yhdessä tietäen että on erottu. Mutta mä selvisin!! Ja uskon että tuun selviämään vaikka mistä.

Toinen teki mun elämästä täyttä helvettiä iha tarkotuksella, tahalleen ja mistään välittämättä. Sen jäkeen ku päätettiin(1.5) et erotaan, ni toinen ei tehny elettäkään kotitöille tms. Se vaa istu koneella, kittas kaljaa ja haukku minuu..

Ja jälkikäteen oon saanu kuulla, et mua on verrattu kaverin exään.. En kuulema tee mitää muuta ku istun koneella... Harmi että se ei huomannu, että minun ansiosta se ei kuollu nälkään, eikä joutunu asumaa sikolätissä.. Ja sai aina puhtaita vaatteita päälle.. Eikä muute joutunu syömäänkää likasilta astioilta(se ois olluki se ainut kotityö, joka ois hälle kuulunu, mut ei sitäkää hoitanu)... Ja silti saan kuulla, et mitää en oo tehny.. Saa nähä nyt sit, et ku mä en oo sitä ruokkimassa jne. et mis vaihees se tajuu ettei se ookaa nii itsestäänselvyys että on päivittäi ruokaa nenän eessä jne..

Nyt ku on asuttu viikko erossa, ni tunteet on heitelly laidasta laitaan. Toisaalta on ollut todella helpottavaa, mut välillä on ollu ikävä. Mut eikai se oo ihme, kuitenki neljä pitkää vuotta takana yhteistä taivalta. Toinen ainenki jollai tapaa tunsi minut, ties millo ei kannata tulla lähellekää jne.. Mut en tiiä, sen verran paskaa saanu kuitenki niskaan tän viimesen kuukauden aikana. Välillä olin niiiiiiin valmis heittää sen kadulle, ku meni hermo ku se kännipäissään vaa riitaa haasto... Ja sit ihmetteli ku mä oon nii kiukkunen..

Oon viime aikoina miettiny, mitä hyvää ja mitä huonoo siin suhteessa oli.. Monesti sain haukut ihmisten edessä.. Millo kavereidensa, millo mun kavereiden, millon aivan tuntemattomien... Huus ja kiros, haukku suuripiirtei huoraks kaikkien edessä.. Kännissä...
Mirkan sanoja lainatakseni: "Onneks pääsit siit siasta eroon, se ei ollu hyväks sulle."

Mut nyt on aika kohdata uudet haasteet, yksin, yhdessä ystävien kanssa. Kiva huomata tälleen, et kuka on todellinen ystävä, ja kuka ei. Tiedän että monien mielestä tää mun ratkasu oli ehkä liian hätiköity, turha, äkkinäinen.. Ja että tuun viel joskus katumaan.. Oon kuitenki mielessäni tätä miettiny pitkän aikaa, pidempään ku oon kellekää sanonu. Ku aina on paha olla, sattuu, turhauttaa.. Ikinä ei voinu ajatella vaa itteesä, vaa aina piti ottaa huomioon se toinen osapuoli, joka ei kuitenkaa ikinä ottanu minuu huomioon puuhissaan...

Ja nyt, kun olisin vapaa menemään miten haluan, ilman toisen aikatauluja ja menoja, menemää ja tulemaa iha ku tahon, ni mun ihanat rakkaat pikkuveljet oli hajottanu mun kesäautosta takalasin, joten en saa ees autoo käyttööni jolla kulkea!! PRKL!!